STUDIOSO

Kuka tahansa voi kokea syrjintää. Jotkut ihmiset joutuvat kuitenkin todennäköisemmin syrjinnän kohteeksi kuin toiset. Tyypillistä onkin, että aina jokin vähemmistöryhmä asetetaan yhteiskunnallisessa hierarkiassa muita ryhmiä alemmaksi, jolloin se altistuu herkästi avoimelle tai vaikeammin havaittavalle piilosyrjinnälle.  Taustalla on usein ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä. Kuten yleisesti tiedetään, asenteiden muuttaminen hidasta ja työlästä.

Vuonna 2004 voimaanastunutta yhdenvertaisuuslakia voidaan näin ollen pitää tervetulleena lainsäädännöllisenä uudistuksena. Laki kieltää syrjinnän ikään, sukupuoleen, etniseen taustaan, vammaisuuteen, seksuaaliseen suuntautumisen tai jonkun muun syyn perusteella. Yhdenvertaisuus tarkoittaa käytännössä oikeudenmukaisuutta. Lain tulisi velvoittaa kaikkia virkamiehiä edistämään yhdenvertaisuutta ja tarjoamaan tasavertaista kohtelua kaikille kansalaisille. Yhdenvertaisuuslaki pitää sisällään syrjinnän kieltämisen mm. työhönottoperusteissa, työoloissa, työehdoissa, henkilöstökoulutuksessa, sosiaali- ja terveyspalveluissa, sosiaaliturvaetuisuuksissa ja asuntojen saatavuudessa.

Yhdenvertaisuuslain uudistaminen ajankohtaista

Oikeusministeriössä valmistellaan parhaillaan yhdenvertaisuuslain uudistamista. Eduskunta ottanee sen omalle asialistalleen kevään 2008 aikana ja on kiinnostunut kansalaisten palautteesta. Ruohonjuuritasolla syrjintää tapahtuu jatkuvasti monissa eri muodoissa. Uutisotsikot osoittavat tältäkin viikolta, että kansalaisten perusoikeudet toteutuvat puutteellisesti: 3000 työkyistä, kehitysvammaista nuorta haluaa palkkatyöhön perinteisen työtoiminnan sijaan, mutta liian harva työnantaja on heistä kiinnostunut, etniseen vähemmistöön kuuluvalle henkilölle annettiin porttikielto helsinkiläiseen yökerhoon jne.  Epäkohdiksi koetaan yhdenvertaisuuslain riittämätön valvonta ja sanktio- ja hyvitysjärjestelmän puuttuminen.  Yhdenvertaisuuslain valvontaan ehdotetaan vähemmistö- tai tasa-arvovaltuutetun kaltaista neuvonta – ja valvontaelintä. Tämänkaltaisiin toteamuksiin päädyttiin Ihmisoikeusliiton järjestämässä Syrjinnän vastaisessa seminaarissa 22.–23.1.2008, jossa kansalaisjärjestöjen edustajille tarjottiin mahdollisuus lisätä valmiuksiaan syrjinnän vastaiseen työhön.

Seminaarissa pohdittiin sitä, millaisia keinoja kansalaisjärjestöillä on tehdä syrjinnänvastaista työtä. Yleisesti todettiin, että suomalainen yhteiskunta tarjoaa hyvät lähtökohdat kansalaisjärjestöjen syrjinnän vastaiseen työhön. Kansalaisjärjestöiltä ei myöskään puutu ideoita ja keinoja, joilla ryhtyä käytännön toimiin. Monenlaisia esimerkkejä nostettiin esille mm. kampanjointi, median käyttö, arkiset kahvipöytäkeskustelut, roolipelit, kansalaistottelemattomuus, dialogi, kasvatus jne. Monen järjestön resurssit todettiin riittämättömiksi yksinään; yhdessä järjestöt voivat sen sijaan saada äänensä paremmin kuulumaan. Yhteistyön ja verkostoitumisen merkitys tunnustettiin ehdottoman yksituumaisesti. Konkreettisia yhteistyön muotoja ei kuitenkaan nostettu esille, vaikka yhdenvertaisuuslain uudistamistyön ajankohtaisuus ja siihen osallistuminen nostettiin vahvasti esille.

Kaiken kaikkiaan seminaarin tarjosi sisällöllisesti antoisan paketin yhdenvertaisuusasioista. Se herätti pohtimaan, kuinka yhdenvertaisuus toteutuu omalla työpaikallani tai mitä, yhdenvertaisuus merkitsee erilaisissa koulutuksen tai ammatillisen ohjauksen ympäristöissä. Miten eritasoisiin esteisiin pyritään vaikuttamaan? Esteetön kulku liuskoineen ja ramppeineen on hyvä alku, mutta se ei vielä riitä täyttämään yhdenvertaisuuden vaatimuksia.  Yhdenvertaisuussuunnitelma on käytännönläheinen välinen syrjinnän ehkäisyssä, mutta ainankin omalta työpaikaltani sellainen puuttuu. Syitä en siihen tarkalleen tiedä – ainakaan vielä. Yhdenvertaisuussuunnitelmia on toki tehty siellä täällä julkishallinnon puolella. Googlauksen perusteella syntyy näppituntuma, että myös monet suuremmat oppilaitokset ovat olleet aktiivisia. Näyttää kuitenkin siltä, ettei nykyinen yhdenvertaisuuslaki velvoittaa työnantajia yhdenvertaisuussuunnitelmien laadintaan riittävän painokkaasti. Toivon mukaan yhdenvertaisuuslain uudistaminen tuo tähän muutoksen, jolloin suomalaiset työnantajat ottavat yhdenvertaisuussuunnitelmien tekemisen vakavasti. Se on mahdollisuus vaikuttaa meidän tavallisten kansalaisten asenteisiin, joskaan se ei ole yksinään riittävä keino.

Studia Generalia-luennoitsija, professori Johanna Lasonen esitteli 22.11.07 Haaga-Heliassa vertailevan arviointitutkimuksensa tuloksia koskien ammatillisen koulutuksen vetovoimaisuutta Euroopassa. Vuoden 1999 Bolognan sopimuksen myötä käynnistyi prosessi, jonka myötä eurooppalaisia koulutusjärjestelmien vertailtavuus on lisääntynyt. Koulutusjärjestelmiä pyritään yhtenäistämään muun muassa siten, että opiskelijat voivat ylittää helpommin perinteisiä valtiorajoja sekä liikkua yhtenäisellä Euroopan koulutusalueella. Samalla pyritään kehittämään yhtenäinen järjestelmä, jonka avulla eri maiden tutkintoja voidaan tunnistaa ja tunnustaa.

Lasosen mukaan ammatillisen koulutuksen vetovoiman puute ei ole vain suomalaisen koulutusjärjestelmän erityispiirre, vaan koko Eurooppaa yhdistävä ongelma. Ammatillisen koulutuksen arvostuksen ja imagon kohottamiseksi on tehty systemaattista työtä jo vuosien ajan. Tällä hetkellä näyttää siltä, että PR-työ alkaa tuottamaan tulosta; kaikkialla Euroopassa ammatillisen koulutuksen houkuttelevuus ja arvostus ovat hienoisessa kasvussa.

Lasonen totesi, että korkea koulutus takaa paremman sijoittumisen työmarkkinoilla. Näin ollen myös nuoren työllistymisen todennäköisyys on suurempi, mitä korkeampi on hänen suorittamansa tutkinto. Kiinnostavaa onkin, mikä tekee ammatillisesta koulutuksesta nuorten silmissä houkuttelevan, ja miten kiinnostusta voitaisiin entisestään lisätä? 

Tämänpäivän radiouutisissa kerrottiin, että rakennusalan ammattilaisista on huutava pula, erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa tilanne on johtanut siihen, että rakennusliikkeet voivat vastata ainoastaan 70 % työtarjouksista. Mahtaako tämän kaltainen STT:n uutinen vaikuttaa peruskoulua päättävien nuorten valintoihin? Toivottavasti näin käy.

Nuorten valintoihin saattavat vaikuttaa myös palkkavertailut, jotka osoittavat, että useita vuosia kestäneen akateemisen koulutuksen saaneet työntekijät, esimerkiksi humanistit, häviävät ansiotasossaan ammattikoulutuksen saaneille työntekijöille. Edelleen nuorten valintoihin vaikuttavat vanhempien sosiaalinen asema ja koulutustausta. Lasosen mukaan Englannissa ammatillinen koulutus on pitkään ollut periteinen valinta työväenluokkaan kuuluville nuorille. Tätä asetelmaa on pyritty viime vuosien aikana tietoisesti murtamaan. Euroopan laajuinen sukupuolten välinen vertailu osoittaa, että pojat valitsevat jonkun verran herkemmin ammatillisen koulutuksen kuin tytöt.

Lasonen kertoi Suomen kuuluvan niiden EU-maiden joukkoon, joissa kaikista toisen asteen koulutuksessa olevista on yli puolet ammatillisessa koulutuksessa. Muihin EU-maihin verrattuna Suomi edustaa keskitasoa ammatillisen koulutuksen suosittavuudessa. Toisen asteen keskeyttäneiden määrät, varsinkin lukioissa, ovat alhaiset Suomessa muihin EU-maihin verrattuna. Pisan testeissä Suomi on saavuttanut hyviä tuloksia muihin Eu-maihin verrattuna. Näistä uutisoi jälleen myös Helsingin Sanomat 5.12.07: ”Suomi rikkoi Pisa-tutkimusten piste-ennätyksen.” HS antaa ansiokkaasti palstatilaa kriittisille tutkijaryhmälle, joka kyseenalaistaa Pisan tieteellisyyden ja näkee sen ennen muuta politiikan teon välineenä.

Lasonen nostaa esille Euroopan Unionin yhteisen koulutuksellisen haasteen, jonka 80 miljoonaa heikosti koulutettua kansalaista muodostavat. Useat heistä kuuluvat etnisiin vähemmistöihin. Sama 80 miljoonan kansalaisen joukko muodostaa myös yhteiskunnallisesti haasteellisen ryhmän, jolle huono-osaisuus kasautuu ylisukupolvisesti heikon työmarkkina-aseman takia. Koulutussektori tarvitsee tilanteen korjaamiseksi kipeästi uusia pedagogisia strategioita sekä koulutuksellisia ohjelmia. Kaiken kaikkiaan Lasonen näkee ammatillinen opettajuuden muuttuneen entistä haasteellisemmaksi. Tähän ovat vaikuttaneet mm. oppilasaineksen muuttuminen entistä vaativammaksi, monikulttuuristuva yhteiskunta maahanmuuttajataustaisine oppilaineen sekä oppimisympäristön laajentuminen koululuokan sisältä monimuotoiseen informaaliin ympäristöön, jossa oppimista voi tapahtua, missä, milloin ja kenen kanssa tahansa.

Lasosen mukaan ammatillinen koulutus on eriytymässä omaksi tieteenalakseen. Tästä olisin mielelläni kuullut lisää, mutta ilmeisesti ala on vielä melko tuore, sillä edes googlaus alan pioneeri F. Raucherin nimellä ei tuottanut juuri tulosta. Kiinnostavaa onkin, mitä annettavaa tieteellisellä lähestymistavalla on ammatilliseen koulutukseen, sen kehittymiseen ja ajankohtaisten ongelmien ratkaisemiseen.

Marraskuun (20. – 21.11.07)  lähijaksojen yhteistoiminnallisista iltapäivistä on kulunut jo tovi. Tutustuimme mm. draaman, tuumatalkoiden, aivoriihen, learning cafén käyttöön opetusmenetelminä. Yleiseksi vaikutelmakseni jäi, että tiimit olivat valmistautuneet hyvin tehtäväänsä ja jokaisesta esitellystä metodista saattoi muodostaa yleiskäsityksen tiivistä aikataulusta huolimatta. Joukossa oli monia itselleni uusia metodeja, joten jo pelkkä uuden oppiminen piti omaa mielenkiintoani yllä molempien iltapäivien ajan.

Oman tiimini tehtäväksi tuli esitellä roolipelit. Opetusaiheeksi olimme valinneet kouluelämässä ajankohtaisen turvallisuusteeman: kuinka toimivat uhkaavan asiakkaan/oppilaan kanssa? Kuulijakuntamme jaettiin opetussession aluksi kahteen ryhmään, jotka saivat valita jonkin uhkaavan tilanteen joko kuvitteellisen tai suoraan eletystä elämästä. Tämän jälkeen he esittivät tilanteet muulle yleisölle draamallisin keinoin. Esitysten jälkeen käytiin yhteistä keskustelua siitä, mitä tilanteessa olisi voinut tehdä toisin, mitkä toimenpiteet olisivat lisänneet turvallisuutta. Opetustukio päätettiin yleisiin toimintaohjeisiin, joita uhkaavissta tilanteissa tulisi noudattaa.

Roolipelien käyttö tässä muodossa on mielestäni käytännöllistä ja helposti omaksuttavaa. Omaa esitystä seuranneena päivänä tutustuimme draaman käyttöön, jossa oli luonnollisestikin paljon samoja elementtejä kuin omassa esityksessämme. Lisäyksenä ohjaajan interventiot esitykseen sekä erilaiset roolien ja juonirakenteiden käänteiden muutokset, joiden tarkoituksena on osallistaa koko yleisö, jopa kaikkein passiivisimmatkin kuulijat. Mielestäni draaman onnistunut käyttö opetustilanteessa vaatii perehtyneisyyttä ja harjaantuneisuutta draaman tekniikkaan. Tämän vuoksi pitäisin roolipelien kaltaista yksinkertaistettua draamaa käyttökelpoisempana. Uskoisin, että molemmilla metodeilla voidaan silti päästä lähes tulkoon samaan lopputulokseen.

Roolipeli-sessiomme kriittisenä kohtana pitäisin mm. sitä, kuinka yleisö saadaan mukaan tekemään draamaa, näyttelemään ja laittamaan itseään likoon, jopa itsensä mokaamisen riskillä. Tällä kertaa onnistuttiin jopa ilman lämmittelyä, tilanteeseen johdatettiin 2 min. tiukan aikataulun takia! Lämmittelyyn lienee syytä kiinnittää huomiota erityisesti, kun osallistujajoukko koostuu toisilleen ennestään vieraista ihmisistä. Muina kriittisinä kohtina näkisin ajankäytön hallinnan, joka tämän tyyppisissä tilanteissa helposti lipsuu. Mikäli vetäjiä on useita, on syytä tarkoin miettiä tasapainoinen työnjako, jossa tilaa annetaan ja jaetaan kaikille osapuolille.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen, että saimme tilaisuuden tutustua yhteistoiminnallisiin menetelmiin. Elämme voimakkaan ääri-individualistista aikaa, jolloin kukin puurtaa omalla sarallaan, oman näyttöpäätteensä ja oman työhuoneensa suljetun oven takana. Uskoisin, että millä tahansa ammattialalla tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän yhteistyö- ja tiimi- ja verkosto-osaamistaitoja, joita voidaan yhteistoiminnallisin mentelmin kehittää.

Asiantuntijaluento 13.11.2007 (MOO-opinnot Haaga-Heliassa), opetusneuvos Sanna Penttinen, Opetushallitus

Penttinen nosti esitelmässään esille monia maahanmuuttajaopetuksen ajankohtaisia haasteita. Tällaisina hän näkee mm. perusopetuksen päättövaiheessa Suomeen muuttaneet nuoret (välisukupolvi), oman äidinkielen opetuksen aseman, lukio-opiskelun tukemisen ja suomen kielen osaamisen tason. Rajanveto monikulttuurisuuden tukemisen ja suomalaisten käytänteiden välillä tuottaa paljon arkisia ongelmatilanteita. Kulttuurien väliset kasvatukselliset erot, yhteistyötaidot, oppilaiden yksilölliset tarpeet sekä vanhempien odotukset joutuvat usein törmäyskurssille koulussa. Yleisessä keskustelussa todettiin, että koulumaailmassa kaivataan entistä enemmän aikuisuutta ja uskallusta asettaa rajoja.

Maahanmuuttajataustaiset opettajat nähtäisiin hyödyllisiksi monikulttuuristuvassa koulumaailmassa, mutta heistä on tällä hetkellä huutava pula. Samanaikaisesti suomalaisten opettajien valmiudet toimia monikulttuurisessa ympäristössä ovat vielä osittain puutteelliset. Maahan-muuttajaoppilas saattaa olla haaste opetustaidoille. On helpompaa syyttää oppilasta heikosta kielitaidosta, oppimistaitojen puuttumisesta tai oppimishäiriöstä, kun myöntää omien opetustaitojen joutuneen koetukselle.

Ammatillisen koulutuksen puolella ajankohtaisena haasteena nähdään monipuolisemman koulutustarjonnan kehittäminen maahanmuuttaja-taustaisille opiskelijoille. Tällä hetkellä koulutus on pitkälti keskittynyt siivous-, catering, hoiva- ja kuljetusalan koulutuksiin, vaikka yleisesti ottaen ammatillista koulutusta on tarjolla peräti 52 eri ammattiin. Pohdinnan arvoinen kysymys on myös se, kuinka paljon valtiovallan tulisi tukea työperäistä maahanmuuttoa samaan aikaan, kun tänne jo kotoutuneet maahanmuuttajat eivät löydä paikkaansa avoimilla työmarkkinoilla.

Opetushallituksessa on pantu huolestuneena merkille, että 400 – 500 maahanmuuttajanuorta keskeyttää koulunkäynnin peruskoulun jälkeen. Huolenaiheena ovat myös kotiäidit sekä vanhemmat, jotka eivät pysty tukemaan omien lastensa koulunkäyntiä oman heikon koulutustaustansa takia. Tutkintoon johtavissa koulutusohjelmissa pakolaistaustaiset maahanmuuttajat ovat aliedustettuina. Suomalaista koulutusjärjestelmää kritisoidaan myös sen heikosta kyvystä tunnistaa luku- ja kirjoitustaidottomia oppilaita.

Yleisessä keskustelussa pohdittiin ohjauksen ja tukitoimien merkitystä ja tarvetta maahanmuuttajataustaisten oppilaiden keskuudessa. Oppilaiden heikko suomen kielen osaaminen nähdään ongelmallisena, johon kaivataan opetuksellisia lisäresursseja. Opettajan tulisi pystyä keskittymään opettamiseen, mutta valitettavan usein huomion vie muut, opetustilanteeseen kuulumattomat asiat.

Tämän kirjoitelman tylsäksi lopuksi todettakoon, että maahanmuuttokoulutusta ohjaa hallituksen maahanmuuttopoliittinen ohjelma vuodelta 2006. Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma KESU 2007 –2012 nostaa maahanmuuttoon liittyvät kysymykset voimakkaasti esille. Ne on nivottu osaksi kansainvälistymiskehitystä, työvoimakysymystä sekä yhteiskunnan monikulttuuristumista.

Tällä kertaa kirjoitan yhteenvedon Kari Kekkosen  asiantuntijaluennosta “Koulutus yhteiskunnallisena instituutiona.” (Kuuluu opekorkean tehtäväkokonaisuuteen 3.2.2)   

Historiallinen katsaus työ- ja koulutuselämään 

Ensimmäinen moderni työmarkkinoiden aikakausi synnytti palkkatyön järjestelmän toimijoineen, rakenteineen ja suhteineen. 50-luvulla työssäkäyvistä oli palkansaajia 50 %, lukumäärä on jatkanut kasvuaan siten, että heitä oli jo 84 % vuonna 1984. Vuonna 1950 opetusala työllisti 27 000 ammattilaista, vuoteen 1995 mennessä 100000 opetusalan ammattilaisen raja rikkoutui. Opetusala on siis kokenut huiman muutoksen.

Perusasteen jälkeisen tutkinnon suorittaneiden osuus väestöstä on ollut historiallisesti vähäinen. Sotien aikana tai sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien koulutustausta kertoo karua kieltään yhteiskunnan jälleenrakentamistalkoista sekä suomalaisen yhteiskunnan agraarisuudesta. Ikäryhmään kuuluvista vain alle puolella on perusasteen jälkeinen ammatillinen koulutus.  

Työelämän vaatimukset nykyään – muutoksia ja kovenevaa kilpailua  

Työelämä on jatkuvassa muutoksessa. Kansainvälistymisestä on tullut osa arkipäivää. Elinkeino- ja ammattirakenteet vaatimuksineen muuttuvat. 44-vuotiaista tai sitä nuoremmista kansalaisista yli 80 % on hankkinut itselleen perusasteen jälkeisen ammattitutkinnon.  Työelämän luonteen muutoksia kuvastaa kasvaneet pätevyysvaatimukset, työn epävarmuus sekä työsuhteiden määräaikaisuus sekä vaihtuvuus. Ns. ”eläkevirkoja” on yhä harvemmalla työntekijällä ja toisaalta yhä harvempi sellaisesta havittelee.

Työntekijöille asetettuihin vaatimuksiin kuuluvat muun muassa oman ammattialansa teoreettisten perusteiden ymmärtäminen, työtehtävissä tarvittavien teknisten taitojen hallinta, työalaan kuuluvien osasysteemien funktionaalisten ja kausaalisten suhteiden tajuaminen sekä sellaisten työmarkkinataitojen hallintaa, joidenka avulla hän osaa myydä oman työpanoksena avoimilla työmarkkinoilla.

Ennusteiden mukaan vuosien 2001 – 2015 aikana hoitotyön alalta avautuu eniten työpaikkoja johtuen väestön ikääntymisestä. Myös teollisen työn sekä tuotannon ja liikenteen johto- ja asiantuntijatyön arvellaan toimivan merkittävinä työllistäjinä. Toimistotyön sekä maa- ja metsätalousalan työnäkymiä sen sijaan ei voi pitää erityisen vetovoimaisina. Opetus- ja kasvatussektorin työllistävä vaikutus ei tule merkittävästi kasvamaan.  Tutkimusten mukaan nuoret itse pitävät opettajan ammattia ylivoimaisesti kaikkien kiinnostavimpana ammattina, johon kouluttautumista voisi vakavasti harkita. Sen sijaan esimerkiksi sairaanhoitaja sijoittuu lähes neljäkymmentä ammattikuntaa sisältävän listauksen häntäpäähän. (HS-koulutusliite 11.2.2004.)    

Kuinka sitten koulutus vastaa näihin työelämän muutoksiin?  

Koulutussektorin tulisi vastata joustavasti työelämän elinkeino- ja ammattirakenteiden tarpeisiin ottaen huomioon väestön ikärakenteen sekä alueelliset eroavaisuudet. Keinoina voidaan pitää koulutuspolitiikkaa, -järjestelmää, oppilaitosten toimintakulttuuria ja opiskelua prosessien toteutusta. Koulutustarjonnan kysyntään vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa uraodotukset, koulutususko, koulutus pääomana, kutsumus.

Työelämän jatkuvat muutokset pakottavat koulutussektoria uusiutumaan. Tämä on johtanut mm. siihen, että koulutusjärjestelmää, tutkintorakennetta sekä opetussuunnitelmia on uudistettu. Oppilaitokset ovat ryhtyneet rakentamaan avoimia oppimisympäristöjä ja luomaan vahvempia työelämäyhteyksiä. Oppimisen tukemiseen ja ohjaukseen on panostettu. Elinikäisen oppimisen ihanne on lanseerattu; kansalaiset kehittävät itseään kehdosta hautaan.

Esimerkkeinä koulutusreformeista voidaan mainita mm. AMK-järjestelmän luominen 1990-luvulla, toisen asteen moninaisuus, kansainvälistyminen, maisteriohjelmien, tohtorikoulujen sekä noste-ohjelmien kehittäminen. Tällä hetkellä ajankohtaisia haasteita ovat mm. toisen asteen näyttötutkintojen, ylempien AMK- tutkintojen, korkea-asteen tutkintojärjestelmän sekä oppilaitos- ja korkeakouluverkoston järkeistäminen.

 Muutoksia ammatillisen koulutuksessa 

Vielä 1980-luvulla ammatilliseen koulutukseen osallistunut opiskelija saattoi tutkintotodistuksen saatuaan siirtyä työelämän palvelukseen ja suunnitella elinikäistä uraa valitsemallaan ammattiuralla. Oppimisen katsottiin tapahtuvan lähinnä oppilaitosten seinien sisällä.

2000- luvulle tultaessa oppimisen käsite on avartunut: oppimista uskotaan tapahtuvan yhtä hyvin oppilaitoksen kuin työpaikan sisällä vapaa-ajan areenoita unohtamatta. Opiskelu ei enää rajoitu vain nuoruusikävaiheeseen, vaan kattaa koko ihmisen eliniän. Elinikäisestä oppimisesta on tullut lähes kansalaisvelvollisuus (?) Opiskelijan polku ammatillisesta koulutuksesta työmarkkinoille ei ole enää yhtä selväpiirteisesti ennustettava ”putki”. Nyt yksilön elämässä työ- ja opiskelujaksot saattavat jaksottua yksilön elinkaaren eri vaiheisiin. Väliin saattaa mahtua työttömyysjaksoja, joiden jälkeen on ponnistettava uudelleen työmarkkinoille. On uskottava itseensä ja haettava uusia mahdollisuuksia , “second chance”. Työelämäyhteydet ovat tulleet osaksi oppilaitosten normaaleja käytäntöjä. Niiden yhteistyömuotoja kehitetään jatkuvasti; ihanteena on raja-aitojen madaltuminen. Nähtäväksi jää kuinka pitkälle tässä edetään.

 Ammatilliselle opettajalle asetetut vaatimukset 

Ammatillinen opettaja ei voi jäädä sivusta katsojaksi muutosten keskellä, vaan hän joutuu  jatkuvasti kehittämään osaamistaan ja oppimaan uutta. Menestyäkseen tehtävässään  ja pysyäkseen kehityksessä mukanan hänen työlleen asetetaan ainakin seuraavat vaatimukset

-         globaalien trendien ja työelämän muutoksien tunnistaminen

-         opiskelijan kasvun ja oppimisen ohjaaminen

-         koko oppimisyhteisön toiminnan kehittäminen

-         oman oppimisyhteisön substanssiosaamisen kehittäminen

Oppimissensitiivinen Suomi vuonna 2012 

Lopuksi vielä yleviä yhteiskunnallisia tavoitteita. Teollisuuden työnantajat ovat ilmaisseet visionsa Suomesta vuonna 2012: elämme oppimissensitiivisessä, kilpailukykyisessä ja dynaamisessa hyvinvointivaltiossa, jossa on tehostunut koulutusjärjestelmä, riittävästi opettajia, monimuotoista, toiminallista ja integroitua opetusta. Liiketoimintaosaamista ja yrittäjyyttä opetetaan. Tieteiden välinen yhteistyö on arkipäivää. Maassa ei ole työvoimapulaa sen enempää kuin työttömyyttäkään. Rakennetyöttömyyteen on löydetty ratkaisuja. Yrittäjyyteen suhtaudutaan myönteisesti. Hyvinvointivaltion rakenteet ovat joustavia ja muokattavissa tarpeiden mukaan. Siis olemme matkalla kohti parempaa tulevaisuutta!?!

Vieraiden kulttuurien kohtaamisesta  

Vapaavalintaisena oppiaineena osallistun Monikuttuurisen opetuksen ja oppimisen –jaksoon. Ennen opintokokonaisuuden alkua saimme viriketehtäväksi tutustua etukäteen Ahaa- avaimia monikulttuuriseen kohtaamiseen –opetusmateriaaliin, joka mielestäni tarjoaa mielenkiintoisen lähestymistavan moni-kulttuurisuuteen. (http://www.ahaa-avaimia.fi/neliapila/mkvk.html) Materiaalin mukaan kulttuurien tulkinta ja ymmärtäminen lähtee liikkeelle ennakkokäsityksistä ja -tiedoista, kokemuksista, asenteista sekä arvoista. Nämä ohjaavat arkipäivän kulttuurien välisiä kohtaamisia työssä, koulussa ja vapaa-aikana.  Vieraiden kulttuurien kohtaamisia voidaan jakaa kolmeen eri tyyppiin:

1. Naiivi kohtaaminen

Naiivi kohtaaminen syntyy, kun omat pinnalliset ennakkokäsitykset ovat reflektoimattomia. Naiivi kohtaaminen voi ilmentyä etnosentrisenä suhtautumisena, jolloin omaa kulttuuria korostetaan ja pidetään normina, johon muita kulttuureita verrataan. Omat tavat, uskomukset ja arvot ovat normaaleita ja muut outoja. Lievässä muodossa etnosentrisyys ilmenee oman elämäntavan oikeana pitämisenä ja äärimmäisessä muodossa aggressiivisena rasismina.

Etnoromantikot puolestaan ihannoivat ja ymmärtävät muita kulttuureja paremmin kuin omaansa. Vieraat elämäntavat, eksoottiset tavat ja uskomukset ihastuttavat. Lievässä muodossa oma kulttuurin tapoja saatetaan pitää kummallisuuksina ja äärimuodossa se saattaa johtaa oman kulttuurin kieltämiseen.     

2. Kulttuurispesifi kohtaaminen 

Kulttuurispesifissa kohtaamisessa kulttuureja lähestytään intrakulttuurisesti, kulttuurista sisältäpäin, niiden omista lähtökohdista. Jokainen kulttuuri nähdään omana kokonaisuutena. Tapoja, uskomuksia ja arvoja tarkastellaan kulttuurien omassa kokonaisyhteydessä.  Kulttuurin edustajien omat näkemykset kulttuuristaan nousevat etualalle.

Myönteisessä tapauksessa kulttuurispesifi kohtaaminen johtaa parempaan erilaisten kulttuuripiirteiden havaitsemiseen, niiden merkitysten ymmärtämiseen sekä havaintojen ja käsitysten teoreettisen reflektointiin.            

Kielteisessä äärimuodossa kulttuurispesifi kohtaaminen saattaa johtaa käsitykseen, että kutakin kulttuuria voi ymmärtää ja tutkia vain siihen itse kasvanut. Ulkopuoliset eivät voi sitä ymmärtää. Se saattaa toisessa äärimuodossaan johtaa kulttuurirelativismiin, jossa kulttuurinen tieto, uskomukset ja tavat tulevat suhteellisiksi. Ne tehdään päteviksi omassa kulttuurisessa yhteydessään eikä niitä voi arvioida ja kritisoida.

3. Objektiivinen kohtaaminen 

Objektiivinen lähestymistapa vieraisiin kulttuureihin pitää sisällään universaalin suhtautumistavan ihmisyyteen. Siinä ymmärretään, että ihminen on psyykkisenä ja sosiaalisena olentona pohjimmiltaan samankaltainen ajasta ja paikasta riippumatta. Jokainen ihminen tuottaa kulttuuripiirteiden erilaisuudesta huolimatta samankaltaisia, toisiinsa verrattavia kulttuurisia rakenteita. Voimme nähdä eri kulttuureissa samanlaisia että…

Kulttuurien kohtaamisesta  

Edellä esitetty kulttuurien kohtaamisen malli tuo mieleeni vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen teorioita. Esim. Sue & Suen mallin mukaan uuteen kulttuuriin sopeutuminen käynnistyy usein kuherrusvaiheesta, jossa uusi kulttuuri näyttäytyy vahvasti edullisessa valossa. Uusi asuinympäristö, uuden kulttuurin edustajat uusine käyttäytymistapoineen, ruokakulttuureineen jne. koetaan ihastuttavina ja kiehtovina. Omaa kulttuuria vähätellään ja pidetään ikävystyttävänä. Pikku hiljaa saattaa koti-ikävä ja kulttuuri-shokki iskeä, jolloin asennoituminen uutta kulttuuria kohtaan muuttua jyrkän kielteiseksi jopa siinä määrin, ettei uudesta kulttuurista enää löydy mitään hyvää. Oma kulttuuriperintö sen sijaa alkaa tuntua entistä rakkaammalta ja oikeammalta. Mikäli uuteen kulttuuriin sopeutumisprosessi etenee, mustavalkoinen ajattelutapa vähenee. Molemmista kulttuureista löytyy sekä hyviä että huonoja puolia. On siirrytty kohti kulttuurispesifiä kohtaamista, jolloin yksilö löytää tasapainon kahden kulttuurin välissä. Tätä voidaan pitää ihannetilana, johon harvoin puhtaasti ylletään.

Omat kokemukseni ulkomailla asumisesta vahvistavat uuteen kulttuuriin sopeutumisen vaiheita.  Samoin ne lukemattomat kohtaamiset, joissa olen tavannut muualta Suomeen muuttaneita. Havaintojeni mukaan maahanmuuttajat ovat ensimmäisten kuukausien aikana optimistisempia ja halukkaampia integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Usein todellisuus ei kuitenkaan vastaa unelmia ja pettymys valtaa mielen.  

Myös valtaväestön edustajat joutuvat käymään oman kulttuurisen sopeutumisprosessinsa. Omaa karua kieltään valtaväestön kulttuurisesta sopeutumisprosessista kertovat ne lukemattomat arkipäivän rasismista kertovat maahanmuuttajien tarinat kohtaamisista koululuokissa, bussipysäkeillä, uimahalleissa, työpaikkahaastatteluissa, rappukäytävissä…tappeluita, tönimistä, katseita, viiltäviä sanoja.

On kuitenkin niin, että onnistuneet kotoutumistarinat ovat meidän kaikkien yhteinen etu. Monikulttuurisuus on tullut Suomeen jäädäkseen eikä paluuta entiseen yhtenäiskulttuuriin ole enää. Suurin osa meistä suomalaisista riippumatta etnisestä taustamme haluaa elää rauhassa ja hankkia itselleen ja läheisilleen elantonsa omalla työllään. Onnistuneita kototumistarinoita syntyy siellä, missä maahanmuuttajat ja kantasuomalaiset oppivat elämään kulttuurisensitiivisesti toinen toisensa erilaisuutta suvaiten ja kunnioittaen. Tutustutaan, kysellään, ihmetellään ja ollaan valmiita muuttamaan ennakkokäsityksiä ja asenteita.

Haluaisin korostaa, että me kaikki ihmiset ihoväristä, rodusta, kulttuuritaustasta ja sukupuolesta huolimatta olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Meitä kaikki yhdistää ihmisyys. Meillä kaikilla on samat perustarpeet: tulla rakastetuiksi, hyväksytyiksi ja osallisiksi meitä ympäröivästä yhteiskunnasta.

”Kulttuurien välisen vuorovaikutuksen suurin haaste ei ole vieraan kulttuurin tuntemus, vaan oman kulttuurin tuntemus ja sen vaikutuksen tiedostaminen omassa ajattelussa ja käyttäytymisessä.”

(Nancy Adler) 

Studioso on pärsitellyt Vespan kyydissä jo syyskauden puoleen väliin. Edellisestä kerrasta näillä kulmin onkin kulunut jo useampia viikkoja. Arvioksi tähänastisesta voisin todeta, että uuden kulkuvälineen käyttöön ottaminen on ollut hidasta. Ensin olen ikään kuin ajanut  menopelini  etupihalle katseltavaksi, ihasteltavaksi ja ihmeteltäväksi. Siinä se nyt on ja mitenkä  voisin tuota nyt käyttää..? Pikku hiljaa olen  tehnyt lyhyitä lenkkejä sivuteillä, ruuhka-ajan ulkopuolella, kokeiltu vaihteiden ärhäkkyyttä jne. Näyttää siltä, että näiden kokeilun ansiosta Vespa alkaa tuntua omalta menopeliltäni eikä sen käynnistämiseen enää tarvi niin suurta ponnistusta. On oikeastaan jo aivan  mukavaa lähteä ajelulle, kun se vain sopii aikatauluuni. Käyttöominaisuuksien testaaminenkin sujuu jo ilman suurempaa itsesensuuria. Siitä vaan menoksi jopa keskelle ruuhkaa…?

Minulla alkaa  olla muutaman kuukauden kokemus verkko-opinnoista. Kokonaisuutena tämä on ollut kiinnostava, mutta vaatii minulta opiskelijana omatoimista viitseliäisyyttä sekä aktiivista tilanteiden seuraamista verkkoympäristössä.

Huomaan, että blogin ylläpitäminen ei ole minulle “luontaista”, vaan joudun pakottamaan itseäni tämän välineen käyttöön ottamiseksi. Yritän muistuttaa itselleni, että tämä on verkkomuotoinen oppimispäiväkirja, jonka ylläpitäminen on tärkeää ennen kaikkea itseni kannalta. Olen kohtuullisen kriittinen omia kirjallisia tuotoksiani kohtaan, mutta blogissa tästä ominaisuudesta ei liene suurtakaan hyötyä. Olisi hyvä antaa ajatuksen kulkea ja virrata vapaasti…ja tutkia suhdettani oppimiseen ja opettamiseen.

Motiivini hakeutua opettajankoulutukseen perustuu siihen, että haluan lisätä erilaisia työelämämahdollisuuksia. Opettajan ammatti ei sinällään koskaan ole ollut minulle mikään itsestään selvä vaihtoehto. Kouluallergiakin on vaivannut, varsinkin nuoruusvuosina…

Pidän ammatillisena rikkautena sitä, että voin täydentää osaamistani tällä petusohjelmalla. Kasvatustieteiden perusopinnot ovat olleet kiinnostavia ja samalle virittäneet ajatuksiani omia jatko-opintoja varten yliopistolla, joten uskoisin tästä koulutusohjelmasta olevan hyötyä monella eri saralla.  Vaikka nykyisen työni suhteeni minulla ei ole suurempia tyytymättömyyden aiheita, en mielellään näkisi itseäni samassa tehtävässä esimerkiksi viiden tai seitsemän vuoden kuluttua.

Toivon tämän koulutuksen tarjoavan minulle eväitä käytännön työhön, nykyiseen sekä mahdollisesti tuleviin opetusalan tehtäviin.  Erityisesti minua miellyttää opetusalan suunnitelmallisuus ja tavoitteellisuus ( ainakin paperilla), jonka pohjalle käytännön opetustoiminta rakentuu. Minullakin on tavoitteeni:  suorittaa nämä opinnot aikataulun mukaisesti kevääseen ja saavuttaa muodollinen pätevyys toukokuussa 2008.  

 Muut sisällölliset tavoitteet sen sijaan tuntuvat juuri nyt olevan hieman vaikeasti sanalliseen muotoon kirjattavia. Lupaan kuitenkin olla avoin uusille virikkeille ja tarkistaa, mitä nyt uudesta oppimastani + aiemmista opinnoista syntyy: Ehkä oma pedagoginen visio ja ammatillisyys kirkastuvat?

Ammattialana opetus on ollut vahva jo pitkään maassamme. Näin tulee olemaan varmasti jatkossakin. Oletan, että yhä vaikeammin ennustettavissa olevassa tulevaisuudessamme elinikäisen oppimisen haaste vahvistuu entisestäänkin. Kouluttautumisesta tullee entistä vahvemmin osa ammatillisen pätevyyden ylläpitämistä, sillä eri toimialoja koskevan spesifin tiedon määrä lisääntyy jatkuvasti.

 Räisäsen (1/1998) mukaan pätevyys vaatimusten kehitys on noususuunnassa. Pätevyyden sisällöt ovat jatkuvan uudelleen määrittelyn kohteina. Avoimuus, oppivuus ja innovatiivisuus tulevat olemaan ammatilliseen pätevyyteen liitettäviä ominaisuuksia. Näin voisi ajatella olevan myös joustavuuden, sillä työsuhteiden määräaikaisuus ajaa ihmisiä uusiutumaan ammatillisesti. Moniammatillisilla osaajilla lienee paremmat mahdollisuudet löytää paikkansa tulevaisuuden työmarkkinoilla. Formaalien ja informaalien oppimisympäristöjen rajat saattavat madaltua mm. työssäoppimisesta tullee entistä kiinteämpi osa ammatillisia tutkintoja. Työssäolojaksojen ohjaajat saattavat toimia entistä enemmän opettajan roolissa. Kansainvälinen vuorovaikutus ja globaalisuus rikastuttavat koulutuksellisia mahdollisuuksia. Sosiaalisten taitojen vaatimus on lisääntymässä tiimi- ja verkostotyöhön perustuvissa työprosesseissa. Räisänen mukaan työelämän vaatimukset heijastuvat koulutusmaailmaan, jonka on pysyttävä kehittymään työelämän muutosten mukana.

Hakkarainen, Lonka ym (2004) muistuttavat arkipäivän faktasta, etteivät kaikki kansalaiset ole motivoituneet elinikäiseen oppimiseen. Peruskoulun päättävistä nuorista 10 – 20 % ei jatka opintojaan ja on vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta. Nämä ryhmät ovat todellinen koetinkivi opetusalan ammattilaisille.

Toisaalta elämän ei tulisi supistua vain pelkäksi opiskeluputkeksi!

   Lähteet:  Hakkarainen, Kai; Lonka, Kirsti; Lipponen, Lasse (2004): Tutkiva oppiminen. Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjänä. Werner Söderström Osakeyhtiö.  Järvinen, Annikki. Opettajan ammatillinen kehitysprosessi ja sen tukeminen. Teoksessa Anneli Eteläpelto, Päivi Tynjälä (toim): Oppiminen ja asiantuntijuus. Työelämän ja koulutuksen näkökulmia. Räisänen, Anu (toim.) 1/1998. Hallitaanko ammatti? Pätevyyden määrittelyä arvioinnin perustaksi. Opetushallitus.  

Koulutustausta

Eli tässä lyhyesti koulutuksellinen ja ammatillinen polkuni ammatilliseen opettajakorkeakouluun saakka. Koulutupolkuni varrelta on reppuuni kertyneet seuraavat tutkinnot:

- HSO-sihteerin tutkinto (v. 1988) (johdon assistentin tutkinto nykyään Haaga-Heliassa)

- sosionomi-diakoni AMK ( v. 2001)

- yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon YTM, (2006)

Ammattialan vaihtaminen kaupalliselta alalta sosiaalialalle on ollut osa persoonallista kasvuprosessiani enkä siten ole haikaillut menneiden perään. Annikki Järvinen vahvistaa ajatuksiani toteamalla Oppiminen ja asiantuntijuus -artikelissaan, että ammatillinen kehitys on nähtävä elinikäisenä oppimisprosessina tai erilaisia syklejä sisältävänä dynaamisena ketjuna. 

Aikuisopiskelu on osoittautunut kohdallani mielekkääksi, vaikka yksityiselämän, työn ja opintojen yhteensovittaminen on  ajoittain vaatinut ylimääräisiä ponnisteluja. Aikaisempi HSO-sihteerin koulutuksen sekä käytännön työkokemus aikatauluttamisen ja organisoinnin parissa helpottavat erilaisten arjen palapelien rakentamisessa. Näin jälkikäteen arvioituna ensimmäinen ammatillinen tutkinto, joka joskus tuntui harmilliselta virheeltä, on ollut oivallinen koulutuksellinen kivijalka. Myös tämän koulutuksellisen polun näen osana laajempaa persoonallista kasvuani, ei vain ammatillisessa mielessä.

Työkokemuksestani

Merkittävä osa sosiaalialan työkokemuksestani on kertynyt lastensuojelutyön erityistehtävistä. Tällä hetkellä toimin kolmatta vuotta Vantaan seurakuntayhtymän kansainvälisen työn diakonina.  Käytännössä olen tekemisissä erilaisten monikulttuuristen ihmisten ja ilmiöiden kanssa.

Se, mihin tämä nykyinen koulutuksellinen askel johtaa työelämässä, on minulle vielä hämärän peitossa. En koe tätä tekstiä kirjoittaessani luontevaksi puhua omasta opettajaidentiteetistäni, koska minulta puuttuu varsinainen opetusalan työkokemus (vrt. urakehitys Järvisen artikkelissa).  Kasvattajaidentiteetti sen sijaan tuntuu luontevammalta ja sen kanssa olen tullut sinuksi vuosien myötä. Uskoisin, että tälle pohjalle on kuitenkin otollista rakentaa opettajaidentiteettiä. Toimiminen erilaisissa informaaleissa oppimisympäristöissä auttanee hahmottamaan, minkälaisista lähtökohdista koulutusjärjestelmän piiriin tullaan ja millaisia esteitä oppimisen tiellä saattaa olla. 

Verkko-opiskelijana noviisi

 Verkko-opinnot ja blogin ylläpitäminen tarjoavat minulle uusia oppimiskokemuksia. Ensimmäistä ammattitutkintoani varten jouduin opiskelemaan 10-sormijärjestelmän kirjoituskoneella, pikakirjoitusta ja ATK:n alkeet. Noista päivistä tietotekniikka on mennyt huikeasti eteenpäin. Ennen näitä verkko-opintoja olen suorittanut mm. englannin kielen ja tiedon hankinnan opintoja verkkomuotoisesti. Opintojen suorittaminen omaan aikaan, omassa aikataulussa ja paikassa miellyttävät ja sopivat hyvin elämäntilanteeseeni.  

Vaikka verkkomuotoinen oppimisympäristö onkin tätä aikaa lukuisine myönteisine ominaisuuksineen, se herättää minut epäilemään, eikö oppiminen vieraan kielen taitajaksi tai ihmissuhdetöihin, kuten opettajaksi, edellytä luomukontakteja ihmisten välillä?  Toivon mukaan vuoden päästä näkemykseni tähän kysymykseen on selkiytyneempi.